Kolumni: Suhteellisen kiireinen ihminen eli kaikki hyvinvointi syntyy yhteistyössä

Kerran eräs ihminen sanoi minulle, että hän on itse omalla työllään ansainnut miljoonansa. Hänen on siis täytynyt elää suurin piirtein seuraavanlainen, suhteellisen kiireinen elämä.

Joka kevät hän kynti pellon ja kylvi siemenet. Joka syksy hän korjasi sadon. Joka aamu hän lypsi lehmän ja aina silloin tällöin teurasti vasikan. Nämä kaikki tehtyään hän laittoi itselleen ruoan, söi minkä jaksoi ja säilöi sen, mitä ei jaksanut. Oli aiemmin maakellarin kaivanut säilömistä varten. Ruoan kuivattamistakin harjoitti.

Suomessa kun asui, pysyäkseen lämpimänä hän tarvitsi tietenkin vaatteita. Olipa hän tuossa kesiensä aikana kasvattanut ruoan lisäksi aina myös sen verran pellavaa ja kuituhamppua, että oli saanut tehtyä niistä lankaa ja kangasta. Niistä oli ommellut itselleen kelpo vaatteet. Teurastamiensa vasikoiden nahasta taitavasti kengät ja takinkin itselleen tehnyt. Ja lampaista keritsemästään villasta hän oli kutonut villapaidan, -housut ja -sukat talvipakkasia varten.

Vaan Suomen talvi on kylmä. Ei riitä pelkät vaatteet, olivat ne kuinka lämpimiä tahansa. Niinpä hän ensimmäisenä kesänään oli kaatanut puita metsästä, tehnyt niistä lautoja ja rakentanut itselleen talon. Oli käynyt myöskin louhaisemassa itselleen sen verran metallia, että sahan, kirveen, vasaran ja nauloja sai itselleen väsättyä. Helppoahan se oli, kun hän oli juuri keksinyt tulen. Luisti siten tuo metallin työstäminen kuin leikki. Ja niin, itsehän hän oli keksinyt niin maanviljelyksen, vaatteiden teon kuin rakentamisenkin taidon.

Yksinäisyys tai seuranpuute ei häntä koskaan vaivannut. Hän kertoi itselleen juttuja kielellä, jonka oli itse kehittänyt ja oli itsensä kiinnostunut kuuntelija. Mukavana ihmisenä itseään piti, varsinaisena vääräleukanakin ajoittain.

Mutta takaisin töihin, sillä tehtävää hänellä oli paljon. Aiemmin mainittujen lisäksi hän keksi pyörän, laivan, auton, lentokoneen, sähkön, puhelimen, tietokoneen ja hammasharjan. Eikä ainoastaan keksinyt niitä. Opetteli myös käyttämään niitä itse itseään opettaen ja itse kirjoittamistaan kirjoista opiskellen.

Pian hän olikin tilanteessa, josta ei ollut enää pitkä matka itse omalla työllä ansaittuun vaurauteen – siihen, josta hän minulle silloin kerran mainitsi.

Hän rakensi vielä tehtaan, joka valmisti juuri niitä tietokoneita, joita myymällä hän sitten lopulta rikastui. Rakensi myös kauppoja ympäri maapalloa ja teki tiet tehtaalta noihin kauppoihin. Lopuksi hän kuljetti tuotteet kauppoihin. Tämän hän teki lentokoneella, laivalla ja rekalla. Nyt kaikki oli valmiina rikastumista varten.

Ja niin hän käveli sisään ensimmäiseen kauppaansa ja osti itse itseltään jokaisen tietokoneen, mitä kaupasta löytyi. Sitten hän suuntasi seuraavaan kauppaansa ja teki saman. Jatkoi tätä, kunnes oli myynyt loppuun kaikkien kauppojensa kaikki tietokoneet.

Seuraavana päivänä hän katsoi ulos ikkunasta ja ylpeänä mietti: ”Nyt olen itse omalla työlläni ansainnut miljoonani.” Taisi olla juuri tuo päivä, kun hänet tapasin. Taisin olla ensimmäinen ihminen, kenet hän koskaan oli tavannut.

Tästä keksitystä tarinasta selviää, että kukaan ei ole itse omalla työllään ansainnut yhtään mitään. Kaikki, mitä meillä on, on lukemattomien ihmisten lukemattomien toimintojen – yhteistyön – tulosta. Monet heistä ovat eläneet ja kuolleet kauan sitten. Monet heistä elävät ja toimivat edelleen. He kaikki ovat erottamaton osa sitä hyvinvointia, mistä jokainen meistä nauttii.