Syyllisyys ja syyttömyys – väärä kysymys

Aluksi määrittelen hiukan syyllisyyttä.

Syyllisyydellä en tarkoita sitä, että ihmisen syyllisyys määräytyy yksinomaan sillä perusteella, tekikö hän jotain.
Tällaisessa tapauksessa käyttäisin mielummin sanoja "teki jotain" kuin "syyllinen" -sanaa.
Teko ja syyllisyys -sanat eivät nähdäkseni ole synonyymejä toisilleen.

Tässä tapauksessa haen syyllinen sanalle ja käsitteelle nimenomaan sellaista merkitystä, että syyllinen on tapahtumien syy-seuraus -ketjun ensimmäinen tekijä.
Kaikki jäljet johtavat syylliseen, mutta ei hänestä enää minnekään.

Kun jatkossa tässä kirjoituksessä käytän sanaa syyllinen, tarkoitan sillä nimenomaan yllä määritellyn mukaista syyllisyytä.

Linkissä alla on Helsingin yliopiston psykologian professori Liisa Keltinkangas-Järvisen kirjoitus aiheesta ympäristö ja perimä.
Tuolta pohjalta koetan pohtia syyllisyys-kysymystä ja sen mielekkyyttä.

Johtopäätökset ovat minun tekemiä, vaikka en usko, että olen ensimmäinen ja ainoa, joka tällaisiin johtopäätöksiin on päätynyt.

https://journal.fi/tt/article/view/56492/18703

Tietääkseni muita ihmiseen ja hänen toimintaansa vaikuttavia tekijöitä kuin geenit ja ympäristö ei ole osoitettu olevan olemassa.
Sikäli kun sellaisia löytyy, on tietenkin tarkistettava myös tämän kirjoituksen johtopäätöksiä.
Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan spekuloi sellaisilla asioilla, joiden olemassaolosta en tiedä mitään ja joiden olemassaoloa ei voida osoittaa.

Yksittäinen ihminen siis on joka hetki hänen geeniensä ja ympäristönsä vuorovaikutuksen "lopputulos" ja toimii sen mukaan.
Samaa voidaan sanoa kaikista ihmisistä hänen ympärillään.
Ja samaa voidaan sanoa kaikista ihmisistä ennen häntä.

Ihminen ei ole valinnut eikä edes voinut valita geenejään eikä ympäristöään.
Siksi hän ei ole valinnut eikä edes voinut valita myöskään sitä, kuinka toimii.
Tässä mielessä kenenkään syyttäminen yhtään mistään on siis täysin perusteetonta.

Voidaan toki todeta, että joku teki jotain tai ei tehnyt jotain.

Voidaan myös seurata syy-seuraus -ketjua, tai ehkä tarkemmin sanoen, voimme jossain määrin seurata kunkin hetkisten kykyjemme mukaan syy-seuraus ketjun osia, mutta noiden osien huomaamiseen ja toteamiseen ei tarvita minkäänlaista lopullisen ja pohjimmaisen syyllisyyden käsitteitä.

Tuota syy-seuraus -ketjua seuratessamme päädymme joka kerta aina alkuräjähdykseen tai ainakin jonnekin hyvin kauas historiaan.
Ainakaan vielä toistaiseksi kukaan ole osoittanut löytäneensä sieltä pohjimmaista syyllistä kaikkeen tapahtuneeseen, jos sellainen syyllinen olisikin olemassa.
Ihminen tuo pohjimmainen syyllinen ei kuitenkaan voi olla eikä ole voinut olla sitä koskaan ennenkään.
Ihmiseen johtanut syy-seuraus -ketju alkoi jo huomattavasti aiemmin kuin ihmislaji syntyi.

Samalla kun osoittautuu, ettei sellaista asiaa kuin syyllisyys ole olemassakaan, katoaa myös syyttömyys.
Syyllisyys ja syyttömyys määrittävät toisiaan ja toisen kadottua katoaa myös toinen.
Olisi hämmentävää katsoa jonkun iloitsevan syyttömyydestään tilanteessa, jossa ei ole olemassa sellaista asiaa kuin syyllinen.

Tästä syystä minusta on virheellinen johtopäätös se, että koska syyllisyys nyt katosi, olemme siis kaikki varmasti syyttömiä.
Koska ne määrittävät toinen toisensa ja ilman toista ei voi olla toistakaan, oikea johtopäätös nähdäkseni on se, että koska syyllisyys katosi, katosi myös syyttömyys.
Kumpaakaan ei ole olemassa.

Koko kysymys syyllisyydestä ja syyttömyydestä on väärä ja siten hylättävä.

Sikäli kun syyllisyyttä ja syyttömyyttä ei ole olemassa, pystymme varmasti myös toimimaan, elämään ja olemaan elämässämme ilman noita sanoja ja käsitteitä, ilman tuota ajattelua ja kysymyksen asettelua.

Emme tarvitse syyllisyyden tai syyttömyyden käsitettä siihen, että suhtaudumme toiseen ihmiseen jollain tavalla.

Vaikka ohitamme koko kysymyksen syyllisyydestä ja syyttömyydestä, voimme silti tuntea vihaa, rakkautta, iloa, surua, kaipuuta tai mitä vaan toista ihmistä, eläintä tai mitä vaan kohtaan.
Ja itse asiassa voimme tuntea jopa helpommin ja vapaammin, koska meidän ei tarvitse ensin pohtia, että oliko toinen syyllinen vai ei ja vasta sen jälkeen antaa itselle "lupa" tuntea ja kokea tunteita.

Tunteiden syntyminen ja kokeminen ei ole riippuvainen syyllisyyden eikä syyttömyyden olemassa olosta.
Sama pätee nautintoon, tuskaan ja kaikkiin muihinkin tuntemuksiin.

Syyllisyys-syyttömyys -kysymyksen hylkääminen ei myöskään millään tavalla estä meitä ymmärtämästä asioiden syy-seuraus -ketjua siinä määrin kuin siihen joka tapauksessa pystyisimme.
Asia on päinvastoin.
Syyllisyys-syyttömyys -kysymys on sinänsä väärä ja siten epäoleellinen ja harhaanjohtava.
Sen hylkääminen saa aikaan ajattelun selkeytymistä ja vapautumista.

Tuon kysymyksen hylkääminen ei myöskään estä paluuta hetkittäin (uskaltaisinko sanoa regressiossa) syyllisyys, syyttömyys asetelmaan, jos sitä syystä tai toisesta tarvitsee.
Sitä voisi tarvita esimerkiksi menneisyyden käsittelyssä tai psyykkisessä itsesuojelussa.

Myöskään syyllisyys-syyttömyys asetelman hylkääminen ei estä ihmistä toimimasta tunteidensa, tuntemustensa, ymmärryksensä ja kaiken muunkin psyykkisen toimintansa mukaan hänelle parhaalla mahdollisella tavalla joka tilanteessa.

Ihminen voi esimerkiksi olla olematta tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, kenen kanssa hän ei halua olla tekemisissä.
Yhtä lailla hän voi olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa haluaa olla tekemisissä.
Syyllisyys-syyttömyys asetelman hylkääminen ei estä näitä mitenkään.

Voidaan myöskin esimerkiksi eristää toisille ihmisille tavalla tai toisella vaaralliseksi katsottu ihminen yhteisöstä.
Häntä ei tarvitse ajatella eikä kutsua syylliseksi, että tämä voitaisiin tehdä.

Voidaan aivan hyvin ajatella ja sanoa, että haluamme elää turvassa ja että nähdäksemme, mielestämme ja parhaan ymmärryksemme mukaan tämä henkilö on toisille ihmisille vaaraksi ja siksi eristämme hänet.

Emme usko, että tuosta eristämisestä on hänelle hyötyä emmekä osaa häntä auttaa.

Jos keksisimme jotain, millä voisimme taata turvallisuutemme ilman hänen eristämistään, emme eristäisi häntä.
Oman turvallisuutemme vuoksi ja parempien ideoiden ja ymmärryksen puutteessa kuitenkin eristämme hänet yhteisöstämme.
Ei toki täydelliseen eristykseen kaikista ihmisistä, päinvastoin, mahdollisimman vähän eristyksiin muista ihmisistä.
Mutta sillä tavalla, että se on parhaan ymmärryksemme mukaan turvallista kaikille.

Vaikka emme keksi tapaa, miten ongelmia ei syntyisi lainkaan tai jos niitä syntyisi, emme keksisi, miten ne saisi kokonaan poistettua, voimme silti aina ajatella ja puhua asioista tarkemmin.
Kieli ja ajattelu liittyvät läheisesti toisiinsa.
Kielen ja ajattelun hämärtämisestä seuraa vain uusia uusia ongelmia.

Muistelen Alice Millerin kirjoittaneen sen suuntaisesti, että vaikka monet ihmiset usein sanovat, että ihminen ei saa syyttää vanhempiaan psyykkisistä ongelmistaan ja niiden seurauksista, niin hänestä heitä saa syyttää, koska jos ei syytä, silloin ei voi kokea vihaansakaan vanhempiaan kohtaan.

Ongelmana tuossa ajattelussa minusta on se, että Alice todennäköisesti näki syyllisyyden ainoana vaihtoehtona syyttömyyden, mutta ei ollenkaan koko kysymyksen hylkäämistä.

Sekä syyllisyydestä että syyttömyydestä kiinni pitäminen on virheellinen tulkinta maailmasta, jossa elämme.
Se on älyllinen umpikuja.
Minusta on oletettavaa, että virhellinen tulkinta maailmasta, jossa elämme ja älyllinen umpikuja jo sinällänä liittyvät monenlaisiin psyykkisiin ja sosiaalisiin ongelmiin.

Ehdotan, että hylkäämme kysymyksen ihmisen syyllisyydestä ja syyttömyydestä.

Koko syyllisyys-syyttömyys -kysymyksen hylkäämien tuo ihmiselle mahdollisuuden kokea tunteensa vapaammin, ajatella vapaammin, ymmärtää maailmaa, jossa hän elää enemmän todellisuutta vastaavalla tavalla jne.
Se lisää ihmisen hyvinvointia.
Tarkemman ajattelun, kielen ja kokemisen pohjalta voimme tarvittaessa tarkentaa myös toimintaamme ja sitä kautta saavuttaa myös toiminnan tuloksia, jotka ovat tarkemmin sellaisia kuin haluamme.